Joskus elämä opettaa kohtaamiesi ihmisten kautta.
Olin juuri yliopistosta kortistoon valmistunut kolmekymppinen ja päätynyt invataksin kuljettajakurssille saadakseni opintojen rinnalle myös jonkin varman käytännön ammatin.
Kurssilla tapasin Maken. Makessa oli jotain, joka sai kaikki välittömästi pitämään hänestä.
Aluksi seurasin kateellisena, miten helposti tämä viisikymppinen, charmantisti lyhyestä parrastaan ja hiuksistaan harmaantunut, jämäkkä ”stadin kundi” teki nopeasti tuttavuutta muiden opiskelijoiden kanssa.
Make kertoili mielellään tarinoita ja sanoi aina jokusen hyvän sanan jokaisesta. Tarinoidessa hänen silmänsä säihkyivät ja hymy oli herkässä. Hän tuntui myös löytävän kaikista tilanteistaan jotakin hauskaa ja nauratti muita ystävällisellä huumorintajullaan. Eikä hän koskaan tupannut seuraan, mutta silti seuraa riitti.
Olin tottunut itse olemaan se, joka tuli helposti ja nopeasti kaikkien kanssa toimeen, mutta Maken rinnalla aloin pistää merkille oman käytökseni kömpelyydet ja omituisuudet.
Siinä, missä Make tuntui olevan kaikkien seurassa aina oma itsensä, huomasin miten itse sen sijaan mukauduin aina uuden tuttavuuden seurassa tämän odotuksiin.
Tämä kävi piinallisesti sitä selvemmäksi, mitä enemmän asiaa tarkkailin: muutin puhetapaani, käyttämääni sanastoa, huumorini tyyppiä ja puheenaiheiden valintaa aina sen mukaan, kenen kanssa juttelinkin ja mikä tämän tausta tai kiinnostuksen kohteet olivatkaan.
Huomasin salaa vertailevani itseäni Makeen ja siihen, miten nopeasti saimme opiskelijaporukassa ystäviä. Kun pinnistelin, pysyin Maken tahdissa, mutta panin samalla merkille miten työläs oma tapani oli. Kaiken lisäksi tunsin itseni kameleontiksi, enkä oikein pitänyt tästä ajatuksesta.
Lopulta päätin ottaa selvää Maken salaisuudesta.
Salaisuus paljastui lopulta hyvin yksinkertaiseksi. Make ei käyttänyt mitään keskustelutekniikkaa, tai ”näin hankit ystäviä ja vaikutusvaltaa” – kikkaa. Kyse oli hänen elämänasenteestaan.
Kun myöhemmin ystävystyin Maken kanssa, sain kuulla hänen elämäntarinansa. Se ei ollut kovin kevyt.
Make ei ollut hämmästyksekseni juuri kouluja käynyt. Hänen sulava ja poikkeuksellisen miellyttävä käytöksensä oli vanhan kauppiassuvun peruja, jossa filosofinen ja humanistinen ote elämään olivat pikemminkin perinne kuin kokoelma yliopistossa suoritettavia oppiarvoja.
Make oli kulkenut hanttityöstä toiseen ulkomaita asti, perustanut perheen ja eronnut, useammankin kertaa. Kaksi aikuista lastaan hän oli menettänyt äkillisesti tapaturmassa. Make meinasi kuolla suruun, kunnes suru oli yhtenä päivänä muuttunut hänen sanojensa mukaan ”valoksi”, josta jäljelle jäi päällimmäiseksi syvä kiitollisuus yhteisestä eletystä ajasta.
Kirjava työhistoria ei kertonut siitä, ettei Make olisi töissään pärjännyt. Päinvastoin. Hän oli yleensä ollut erittäin pidetty.
Kuten silloin, kun hän bussinkuljettajana sai niin paljon positiivista palautetta (ja niistä yhtiön palkinnoksi antamia pullakahveja), että muut kuskit olivat varmoja, että Make huijasi jotenkin.
Mutta Make kertoi, että hän vain bussikuskinakin mietti miten juuri hän haluaisi työtään tehdä. Hän päätti, että pitäähän kaikkia tervehtiä, eikä vain tullessa vaan myös poislähtiessä — ja huikata perään vielä mukavan päivän toivotukset.
Ja jos peräpeilistä näkyi ahdistuneita työmatkalaisia, niin sitten jututettiin ihmisiä ja yritettiin saada heidät huomaamaan miten hieno päivä oli tai miten mukavia asioita elämässä oli olemassa. Tai sitten bussissa alettiin laulaa yhdessä joululauluja tai radion iskelmiä.
Kerran oli myös ollut pakko — matkustajien luvalla — pysäyttää tiensivuun ja näyttää bussin käytävällä argentiinalaisille matkaajille miten suomalaista tangoa oikein tanssitaan.
Aikani kuunneltuani Maken salaisuus kävi itselleni selväksi: kaikissa töissään ja kaikessa muussakin elämässään, hän oli aina pysähtynyt miettimään, miten hän itse haluaa minkäkin asian suhteen tehdä.
Kysyin miten tuon elämäntaidon ja asenteen pystyisi oppimaan: itsevarmuuden ja oman äänen kuuntelemisen ja omana itsenään kaikissa tilanteissa olemisen.
Olin yrittänyt saada elämänviisautta lukemalla itseäni viisaampien kirjoittamia kirjoja. Kysyin oliko hän lukenut tämän tai tuon tuntemani kirjan tai jotain muita kirjoja. Mistä hän oli oppinut noin paljon? Hänen oli pakko olla lukenut jotakin merkittävää ja silmät aukaisevaa!
”En mä oo mitään noita kirjoja lukenut. Enkä muitakaan. Kaipa mä oon vaan ite näitä juttuja funtsinu,” Make vastasi. Katselin häntä hölmistyneenä.
Sisältä ohjautuva ihminen ei riko omia arvojaan vastaan
Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että Make oli malliesimerkki ihmisestä, jota voidaan sanoa sisältä ohjautuvaksi.
Sillä tarkoitetaan ihmistyyppiä, joka luo omat arvonsa ja toimii myös vahvasti niiden mukaan.
Tällainen ihminen ottaa toki parhaimmillaan huomioon muiden mielipiteet ja näkemykset, mutta jos ne ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä hän itse kokee oikeaksi, hän valitsee aina oman tiensä.
Itse taas edustin tuohon aikaan — ainakin kameleontin käytökselläni — ihmistä, jota voidaan kutsua ulkoa ohjautuvaksi.
Ulkoa ohjautuva ihminen ottaa arvonsa ja toimintamallinsa itsensä ulkopuolelta, eikä valitse niitä itse. Hän mukautuu muiden mielipiteisiin, tunteisiin ja arvoihin. Tekee itsestään ympäristönsä näköisen ja sulautuu siihen, sen sijaan, että pistäisi sieltä muiden silmiin omana itsenään.
Sisältä ja ulkoa ohjautuvuus on yksi selitystapa sille, miten työelämässä jotkut sopeutuvat ja mukautuvat hyvinkin vahingolliseen työkulttuurin, kun taas toiset eivät kertakaikkiaan suostu istumaan kovin kauaa omia arvojaan ja näkemyksiään rikkovassa työyhteisössä.
On jo pitkään ollut tiedossa, miten pitkitetyssä ristiriidassa omien arvojensa kanssa eläminen on psykologisesti uuvuttavaa ja siksi kestämätöntä. Usein se on myös yksi keskeisistä tekijöistä mm. työuupumuksen ja loppuunpalamisen taustalla.
Näiden käsitteiden omakohtainen ymmärtäminen antaa myös yhden työkalun lisää tulla tietoiseksi omasta suhteestaan työympäristöön ja siinä vallitsevaan kulttuuriin. Ja sitä kautta keinon pysytellä ulkona työelämän ”apinahäkeistä”.
Voiko liiallista miellyttämistä välttää?
Omaa kykyään ohjautua sisäisesti voi tietenkin vahvistaa, ja pitääkin. Hyvään alkuun voi halutessaan päästä jo aivan pienilläkin asioilla.
Joskus nimittäin aivan simppelikin ajattelutavan muutos voi tuoda ison helpotuksen, ja niihin johtavan oivalluksen voi laukaista satunnaisetkin asiat. Itse sain hämmentävän paljon apua liialliseen miellyttämisen tarpeeseeni niinkin yksinkertaisesta ja turhanpäiväisestä asiasta kuin Haters gonna hate -nettimeemeistä.
Näissä meemeissä kuvan kohde tekee aina jotain outoa – mutta hällä väliä: kaikkia ei voi, eikä tarvitse miellyttää. Vaikka kuinka yrittäisikin, niin aina löytyy joku, joka ei hyväksy sinua tai valintojasi. Tehtävä on mahdoton. On viisaampaa antaa vihaajien muhia omassa happamassa ja tunkkaisessa liemessään, ja marssia rohkeasti sydän avoinna omalla tyylillään eteenpäin.
