Olipa kerran eläintarha ja tarhassa apinahäkki. Häkissä eleli pieni lauma apinoita. Ne kuluttivat päivänsä arkisiin puuhailuihin ja eläintarhan vierailijoiden matkimiseen. Päivät olivat melko rauhallisia, paitsi ruokailun osalta. Se aiheutti aina suurta tunnekuohua.
Apinoilla oli nimittäin ilkeä hoitaja. Hoitaja ruokki apinoita kiinnittämällä banaaniterttuja häkin kattoon. Häkissä oli pitkiä keppejä, joilla apinat pystyivät vaivalloisesti tiputtamaan banaaneita alas. Häkissä oli myös tikkaat, joita pitkin banaanit olisi saanut helposti kerättyä. Mutta aina jos apinat yrittivät käyttää tikkaita, antoi ilkeämielinen hoitaja koko laumalle kylmän suihkun suurella paloletkulla.
Apinat oppivat nopeasti, ettei tikkaisiin kuulunut koskea. Niistä tuli tabu. Banaanit tuli kerätä pitkillä kepeillä, ei tikkailla. Jokainen joka yritti edes lähestyä tikapuita sai muulta laumalta selkäsaunan.
Näin kului aikaa ja kaikki apinat oppivat varomaan tikkaita. Ilkeä eläintenhoitaja oli mielissään omasta julmasta pavlovinkokeestaan. Ja vielä enemmän hän oli mielissään nähdessään miten häkin asukkaat kohtelivat sinne siirrettyjä uusia apinoita. Tulokkaat nimittäin ihmettelivät hetken vaivalloista keppien käyttöä, yrittivät sitten kiivetä tikkaita pitkin banaaneita hakemaan, mutta tulivatkin saman tien muiden apinoiden pieksemiksi. Niin nekin oppivat pian varomaan tikkaita. Hoitajaa tämä huvitti suuresti.
Aikaa kului ja lopulta ilkeä hoitaja jäi eläkkeelle. Mutta vaikkei kukaan ollut enää antamassa vesisuihkua, varoivat apinat aina vain edelleen tikkaita. Lopulta aikaa oli kulunut vuosikymmeniä eikä häkissä ollut enää jäljellä yhtään alkuperäisistä apinoista. Yksikään häkin asukeista ei ollut koskaan saanut päällensä kylmää vettä, eikä kukaan tiennyt enää miksei tikkaisiin saanut koskea, mutta aina vain uudet tulijat saivat selkäänsä.
Tämä tarina apinahäkistä on monelle tuttu. Se hymyilyttää, sillä tunnistamme, että olemme ehkä joskus itsekin olleet häkissä joko selkäänsä saavana tulokkaana tai vastaanottokomiteana. Mutta pidämme tarinaa kuitenkin lähinnä vitsinä ja kärjistyksenä. Tarinaan kätkeytyy kuitenkin suurempi viisaus kuin päältäpäin näyttää.
Apinahäkki nimittäin osoittaa miten työkulttuuri pahimmillaan kuin huomaamatta kehittyy vahingolliseksi. Työyhteisöön voi muodostua tapoja, jotka ovat yhteisölle ja toiminnalle haitallisia, mutta niitä noudatetaan koska…
a) niin on aina tehty,
b) niin tekeminen tuntuu oikealta, hyvältä ja normaalilta
ja/tai
c) paremmastakaan ei ole tietoa.
Työkulttuuri kehittyy ja muuntuu jatkuvasti halusimme tai ei, samoin kuin kaikki muu inhimillinen kulttuuri. Uusia tapoja syntyy ja juurtuu, vanhoja jää pois. Me voimme valita ohjaammeko tätä kehitystä tietoisesti vai annammeko sen apinahäkin tavoin kehittyä tiedostamattomasti ja kulkea automaattiohjauksella kohti haitallista toimintakulttuuria.
Tietoisen työkulttuurin kehittämisen lähtökohta on siinä, että tiedostamme meitä ympäröivän kulttuurin osatekijät. Eli ne ajattelu- ja toimintatavat, jotka vallitsevat työyhteisössämme ja joiden mukaan toimimme. Lisäksi meidän tulee ymmärtää, miten näitä tapoja voidaan muokata ja kehittää sekä minne suuntaan haluamme kulttuuriamme ohjata.
Tärkeintä tässä työssä on kuitenkin sen oivaltaminen, että kulttuurin kehittämisen keskiössä on inhimillinen kehittyminen. Me emme voi kehittää työkulttuuria jonakin, joka on aineettomasti ”ilmassa” ihmisten välissä ja rajoittuu tietyn fyysisen työpaikan seinien sisälle.
Työpaikan kulttuuri (kuten kaikki inhimillinen kulttuuri) on ensisijaisesti meidän mielessämme ajattelu- ja toimintatapoina. Me kannamme näitä tapojamme mukanamme missä kuljemmekin.
Näin työkulttuurin tietoinen kehittäminen on ennen kaikkea omien ajattelu- ja toimintatapojen tarkastelua.
Kehittämällä ajattelu- ja toimintatapojamme määrittelemme samalla minkälaisia me olemme ihmisinä ja työyhteisöinä. Mutta se onkin jo toisen tarinan aihe.
