Olen vuosien varrella saanut ihmetellä tunnetaidoiltaan varsin monentasoisia työyhteisöjä. Erityisen surullista on ollut nähdä miten heikot tunnetaidot voivat vesittää tärkeän päämäärän.
Tällaisella työyhteisöllä on hyvin usein jokin ylevä ja hyvä tarkoitus – esimerkiksi lasten kasvatus, ihmisten valistus tai intohimoinen järjestötoiminta. Silti päämäärä näyttää usein hukkuvan jonnekin, ja yhteisön energia tuntuu sen sijaan valuvan enemmänkin esimerkiksi keskinäiseen syyttelyyn.
Ehkäpä tällainen heikoilla tunnetaidoilla varustettu työyhteisö on tuttu? Sen voi tunnistaa esimerkiksi seuraavista piirteistä:
- toistensa syyttely ja syyllistäminen
- valehtelu ja vastuunpakoilu
- hallitsemattomat tunteenpurkaukset
- nimittelyt ja henkilökohtaisuudet
- harkitsematon impulsiivisuus
- jatkuva huomion hakeminen
- valta-aseman väärinkäytökset
- narsismiin vivahtava itsekeskeisyys
- epäkypsä ristiriitojen ratkaisu (”en se minä ollut!”)
Monesti tällaisissa yhteisöissä jäsenet kyllä haluaisivat, että asiat muuttuisivat paremmiksi.
Silti usein on kaikista vaikeinta ymmärtää, että työyhteisön muuttaminen tarkoittaa yleensä myös sitä, että itsekin joutuu katsomaan peiliin. Ongelma ei yleensä ole vain “jonkun toisen” toiminta, vaan se syntyy, kun yhdessä käyttäydytään epäkypsästi.
Olisiko siis niin, että yksi nykyisen työelämän tärkeimpiä haasteita olisi saada ihmiset kasvamaan tunne-elämältään aikuisiksi? Sellaisiksi, joita ei pelota ottaa vastuuta ja katsoa peiliin kun siihen olisi aihetta.
Tanssi oman musiikkisi tahtiin
Omien tunnetaitojen vahvistaminen ja itsensä kanssa sinuiksi tuleminen mahdollistaa myös kypsemmän tunnekulttuurin rakentamisen. Itsensä hyväksyminen ja omien tunteidensa kuunteleminen, on myös merkittävä askel kohti sisäisen ohjautuvuutensa vahvistamista.
Sisältä ohjautuva ihminen on vapaampi muokkaamaan omaa ajatteluaan ja toimintaansa arvojensa mukaan, riippumatta ulkoisista ohjausyrityksistä. Hän ei tanssi ympäröivän kulttuurin vaatimuksiin, vaan itse kuulemaansa musiikkiin. Niin hän parhaimmillaan luo myös uutta ja parempaa kulttuuria ympärilleen.
(Sisältä ohjautuvuudesta – ja sen vastakohdasta ulkoa ohjautuvuudesta – voit lukea edellisestä kirjoituksesta Haters Gonna Hate – Eli miellyttämisen sietämätön turhuus.)
Sisältä ohjautuvalla ihmisellä tuntuisi useimmiten olevan kyky kohdata omat tunteensa ja ottaa ne huomioon, silloinkin kun se on vaikeaa tai kivuliasta.
Tässä on keskeistä kaksi varsin yksinkertaisen kuuloista ja silti pahamaineisen vaikeaa taitoa:
- Omien (ja muiden) tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen
- Omien (ja muiden) tunteiden hyväksyminen ja käsitteleminen
Pelkkä tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on usein yllättävän haastavaa – etenkin negatiivisten sellaisten. On helpompaa esimerkiksi tunnistaa pinnalla vellova ahdistus työtehtävistä, kuin sen alla lymyävä perustavammanlaatuinen epävarmuus omasta pärjäämisestä tai siihen liittyvistä häpeän peloista.
Usein vielä vaativampaa on hyväksyä tuo epävarmuus ja vielä pystyä jotenkin käsittelemään sitä. On vaikeaa pystyä selvittämään, mistä se oikein on tulossa ja mistä se kertoo.
Kuitenkin jo pelkästään tällaisilla taidoilla voi merkittävästi kehittää itsetuntemustaan ja itsensä hyväksymistä (esimerkiksi pelkkä tunteiden nimeäminen laskee tunnereaktion voimakkuutta).
Mindfulness -harjoitukset ovat tässä mainio apu, sillä ne tutkitusti lisäävät kykyä nimetä, sietää ja käsitellä tunteita. (Löydät mindfulness -harjoituksia helposti vaikkapa Youtuben haulla. Tässä esimerkiksi yksi mainio harjoitus, jota voit kokeilla: Mindfulness Kehomeditaatio.)
7 oivallusta tunteista
Itselleni tunteet olivat pitkään mysteeri. Tosin oma lähtökohtani olikin se, etten osannut edes itkeä.
Se ei ollut ihme, kun katsoo minkälaisen miehen mallin olin saanut: sodan käynyt isoisäni ei kuulemma koskaan itkenyt, ja isäni tiedän itkeneen vain isoisän kuollessa.
Niinpä kasvoin itsekin nuoreksi mieheksi, joka ei koskaan itkenyt. Luulin sen olevan aikuisuutta. Luulin tunteiden olevan hyvin hallinnassa. Olin hyvin, hyvin väärässä.
Jälkeenpäin ajatellen ei ollutkaan ihme, että elämässäni tuli vastaan jatkuvasti tilanteita, joissa ahdistuin – tai vaihtoehtoisesti masennuin ja yritin paeta koko maailmaa. Kesti yli 20 vuotta kivuliasta kasvua, ennen kuin opin elämään tunteideni kanssa.
Tällä matkalla avuksi ovat olleet seuraavat tunteisiin liittyvät oivallukset:
- Tunteet eivät ole vaarallisia. Vahvimmatkaan negatiiviset tunteet eivät itsessään voi aiheuttaa vaaraa tai vahinkoa, ne ovat ”vain” tunteita. Se mitä teemme tunteille, tai niiden vallassa, voi puolestaan olla joko rakentava tai rikkovaa.
- Tunteisiin ei tarvitse reagoida välittömästi. Negatiivisia tunteita ei tarvitse yrittää tukahduttaa tai purkaa välittömästi, niitä voi oppia sietämään. Nopea reagointi yleensä johtaa vanhojen virheiden toistamiseen tai muutoin isompiin ongelmiin.
- Tunteet menevät ohi elämällä ne läpi. Mikään tunne ei kestä ikuisesti ja tunteet menevät ohi kun ne ”eletään”: tunne on kuin pilvi, joka kasvaa jos sitä vastustaa, mutta joka menee ohi, kun siitä kulkee läpi.
- Kaikki tunteet kertovat jotakin. Tunteilla on merkitys ja syy, ne eivät ole sattumanvaraisia. On hyvä pysähtyä pohtimaan, mistä tunne kertoo. Joskus tunne voi olla myös ”peritty” tapa, josta voi oppia päästämään irti.
- Tunne on aina totta, se mitä se sanoo ei aina ole. Tunteet ovat todellisia, mutta se mitä tunne viestii, ei aina ole.
- Tunteet ovat kehollisia. Keho tuottaa tunteet. Seuraamalla kehon tuntemuksia, tunnistaa myös tunteitaan. Aktivoimalla ja rentouttamalla kehoa voi vaikuttaa myös tunnetiloihin.
- Tunteet virittävät ajattelun. Tunnetila toimii kuin radion kanavan valitsimena, joka virittää ajattelun tietylle taajuudelle. Esimerkiksi ahdistuneena myös mieli kiertävää ahdistuneissa ajatuksissa, eikä oikein kykene ajattelemaan muuta. Tunnetila täytyy ensin purkaa, jotta ajattelu vapautuu — pelkällä ajattelulla tunnetila ei välttämättä purkaudu. Siihen kannattaa kokeilla mieluummin esimerkiksi liikuntaa tai luonnossa liikkumista.
Aikuiset pystyvät myöntämään myös lapselliset tunteensa
Tunne-elämältään aikuiseksi kasvaminen ei tarkoita, että tarvitsisi menettää kykynsä kokea voimakkaasti, eikä sitä, ettei pitäisi lainkaan tuntea tunteita, jotka helposti leimataan lapsellisiksi, hävettäviksi tai ahdistaviksi.
Se tarkoittaa pikemminkin, että hyväksyy myös nuo tunteensa juuri sellaisina kuin ne tulevat vastaan. On valmis kuuntelemaan, mistä ne kertovat, ja pyrkii samalla oppimaan lisää tunteistaan ja itsestään.
Monesti työyhteisöidenkin ongelmat lähtevät ratkeamaan, kun pystyttään myöntämään, miten lapsellisesti tunteiden vallassa on toimittu. Eikä asiassa nähtäisi mitään erityistä ongelmaa.
”Anteeksi, ylireagoin, mutta asiasta olen silti edelleen sitä mieltä että…” -lause voisi monesti purkaa kärjistyneen tilanteen.
Oman ajoittaisen lapsellisuutensa myöntäminen – ja sen mahdollisesti aiheuttamien vahinkojen korjaaminen aina kerta toisensa jälkeen – se se vasta tunne-elämän aikuisuutta onkin!
