Tutustuin työni kautta Maaritiin. Hän oli sellainen, jota helposti kutsuisi menestyneeksi. Maarit oli lukion jälkeen opiskellut yliopistossa ja päätynyt henkilöstöalalle konsultiksi. Me Maaritin ystävät ihmettelimme aina miten lujaa Maaritilla meni. Maaritilla tuntui olevan aina se maailman paras työ — ja usein jo sitäkin parempi nurkan takana odottamassa. Somessa Maaritin kavereita tuntui olevan kaikki ja niiden tuttavatkin. Vuosipäivät, juoksulenkit ja lempireseptit päivittyvät tasaiseen tahtiin naamakirjaan ja instagramiin. Aina hän oli menossa ja tuntui välistä jopa ylpeilevän kovasta kiireestä ja stressistä, vaikka niistä myös valittikin.
Erään ystäväporukkamme illanvieton aikana kävikin ilmi, ettei Maarit silti ollut kovin onnellinen. Oikeastaan päinvastoin. Vaikka hän tiesi menestyneensä ulospäin näkyvällä tavalla, hän pelkäsi jatkuvasti jäävänsä pian kiinni siitä, ettei hän kuulunut “oikeisiin” menestyjiin ja tunsi kalvavaa huonoutta. Hän oli joutunut pinnistelemään hampaat irvessä saadakseen kaiken, mitä hänellä oli, ja se oli maksanut hänelle karvaasti. Hän oli ollut toistuvasti luhistumisen partaalla.
Voittajat ja luuserit
Meille tuputetaan mediassa jatkuvasti ohjeita siitä miten menestytään. Kuten Tämä mies brändäsi itsensä menestyjäksi, ja suosittelee samaa kaikille tai 21 syytä, miksi toiset ovat menestyjiä.
Jutuissa ohjeet voivat olla ihan hyvää tarkoittavia. Osa saattaa toimia psykologisestikin terveellä tavalla. Ongelmallista on kuitenkin se, että näin ihmisiä painostetaan tavoittelemaan jonkun ulkopuolisen määrittelemää “menestystä” ilman, että lainkaan pohditaan miksi sitä ylipäänsä pitäisi jahdata.
Toinen, vastaavalla tavalla ikävä sivumaku liittyy puhetavan alkuperään. Tietty menestysretoriikka on rantautunut meille Yhdysvalloista erityisesti lentokenttäkirjallisuuden ja käännösartikkelien myötä. USA:laisessa folkloressa ihmisten jakaminen mustavalkoisesti “winners / losers” -lokeroihin alkaa julmasti jo koulunpenkiltä, ja tämä kategorisointi elää vahvasti vientitavarana rahdatuissa ajattelumalleissa.
Tässä jaossa myrkkyä on juuri sen mustavalkoisuus: olet joko menestyjä tai luuseri. Välitiloja ei ole.
Todellisuudessa suurin osa ihmisistä ei kai koe kuuluvansa oikein kumpaankaan. He eivät tietenkään halua olla luusereita, mutta eivät ehkä myöskään koe olevansa aidosti menestyjiäkään: ainahan on joku, johon vertautuu huonompana.
Vertailu ajaa ihmisen helposti elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja epäilemään omaa riittävyyttään. Jäljelle usein jää ainoastaan mahdollisuus yrittää pakonomaisesti vakuuttaa itsensä ja muut omasta menestyksestään erilaisia menestyksen merkkejä keräilemällä.
“Maaritin” tapaan se monesti tehdään näyttämällä muille, että itsellä on Maailman Paras Työ (tai “vielä parempi” odottamassa) ja tunnetaan Kaikki Oikeat Ihmiset. Somessa esitetään kirkkaaksi puunattua ja kaikin puolin järjestyksessä olevaa elämää.
Tehdään juuri niin, kuin useat hyvää tarkoittavat menestysohjeet sanovat: Fake it till you make it!
Miksi pohjalle jää silti olo, että kaikki on vain suurta esitystä? Mistä kumpuaa pelko, että joku päivä vielä tulee jäämään kiinni, ja kaikki huomaavatkin mikä “luuseri” sitä “oikeasti” onkaan?
Ikuista kadotusta pakoon
Nykypäivän vimma pyrkiä todistamaan omaa menestyjyyttä ei itseasiassa ole mitään kovin uutta. Sillä on vankat juuret kulttuurihistoriassamme, erityisesti siinä mitä nimitetään sosiologi Max Weberin kastamana “protestanttiseksi työetiikaksi”.
1500-luvulla syntynyttä kalvinismia pidetään yhtenä keskeisenä protestanttisen työetiikan kiteytymistä. Kalvinismi on protestanttisen kristinuskon suuntaus, jonka erityinen piirre on ns. ennaltamäärämisoppi.
Ennaltamäärämisopin mukaan jokaisen ihmisen kohdalla on jo ennen tämän syntymää päätetty, onko hänet määrätty pääsemään taivaaseen vai joutumaan kadotukseen. Opinkappaleeseen kuuluu, ettei valintaan voi itse mitenkään vaikuttaa eikä valintaa tietää etukäteen.
1500-luvulla eläneelle Ann-Marielle tai Andrélle tämä piinaava epätietoisuus varmasti tuntui pikemminkin pirulliselta kuin taivaalliselta lahjalta.
Ongelmaan löytyi kuitenkin ratkaisu. Kalvinistit päättelivät, että taivaaseen valittujen täytyy varmasti elää tässäkin maailmassa onnekasta elämää, koska miksi Jumala piinaisi valittujaan epäonnella. Kadotukseen joutuville kurja elämä ja hankaluudet sen sijaan olisivat luonnollisia.
Vaikkei Ann-Marie tai André saattanut varmuudella tietää olevansa valittu, hän pystyi yrittämään osoittaa maallisella menestyksellä olevansa Jumalan valittu. Mittarina oli pitkälti se, miltä muiden silmissä näytti.
Kalvinismiin kiteytynyt protestanttinen työnetiikka näkyy yhä ajattelussa monin tavoin. Siihen liittyy myös esimerkiksi työn ja huvin erottaminen toisistaan. Tällaisen esi-isiltä perityn ajattelumallin vuoksi joillakin työpaikoilla tai kouluissa ei edelleenkään katsota hyvällä, jos työtä tehdessä pidetään samalla hauskaa. Työn ei kuulu olla hauskaa, ja hauskuus on merkki esim. työajan haaskaamisesta.
(Protestanttista etiikkaa pidetään muuten yhtenä merkittävänä tekijänä sille, että Euroopassa ylipäätään kehittyi kapitalistinen talousjärjestelmä ja maanosa nousi vuosisadoiksi maailmanvallaksi. Max Weberin mukaan juuri uskonto oli tässä selittävä tekijä: siinä missä Aasiassa uskonnot korostivat rauhallisen mietiskelevää elämäntapaa, Euroopassa protestanttinen ihmiskuva korosti nimenomaan ahkeruutta ja uutteruutta.)
Mitä jos kaikki riittää jo?
Nykyinen menestyksen tavoittelu on monella tavalla kalvinismin kaikuja. Jyrkkä jako voittajiin ja häviäjiin sekä vimmattu yritys kuulua itse menestyjiin, toivottomuus epävarmuudesta ja pelko siitä, että on ehkä sittenkin vain huijannut muita ja itseään ja nurkan takana odottaakin ikuinen kadotus – nämä ovat kaikki samaa alkuperää.
Miten tämän menestyksen tavoittelun ansan voisi purkaa?
Tämä ajatus “menestyksestähän” on lopulta vain pelkkä normi. Sellaisena se on kulttuurin tuote, pelkkä ympäristöstä omaksuttu käsitys siitä, mitä elämässä pitäisi saavuttaa. Jos näin on, voisiko sen tilalle löytyä terveempiä vaihtoehtoja?
Mielestäni yhden erittäin hyvän esimerkin tämän normin muuttamisesta omalla kohdallaan esitti aivoinfarktin myötä elämänarvonsa uusiksi laittanut urheilutoimittaja Kaj Kunnas taannoisessa Inhimillisessä tekijässä.
Kunnas sanoi alkaneensa miettiä, että “mitä jos kaikki riittää jo”. Että mitä jos onkin jo saanut elämässä ja työssään aivan riittämiin.
Kunnaksen (ja hyvin monien samankaltaisessa tilanteessa olleiden) sanoma on, että yrittämällä tavoitella alati pakenevaa tulevaisuuden menestystä, hukkaamme kyvyn olla onnellisia nykyhetkessä. Vaikka suunnitelmia on hyvä tehdä, itse elämä on tässä ja nyt.
Se on ansa!
Voisiko olla mahdollista luopua koko menestyksen tavoittelusta?
Menestyksen metsästys ei näyttäisi tutkimustenkaan mukaan tuovan kummoista onnea. Asia näyttäisi olevan pikemminkin päin vastoin: itse onnellisuus tuntuisi pikemminkin johtavan ulkoiseen menestykseen, eikä toisin päin.
Seuraavalla kerralla kun siis luet uutislinkin “Tässä 10 tapaa, joita menestyneet ihmiset käyttävät”, totea vain tyynesti “It’s a trap!”, ja siirry eteenpäin. Onnen löydät todennäköisemmin jostain ihan muualta.
