Valkoinen Kani, jota Liisa lähtee Ihmemaassa seuraamaan, tuijottaa jatkuvasti kelloaan ja hokee kiirettään. Se on jatkuvasti myöhässä. Kani ei ehdi kunnolla pysähtyä minkään äärelle, vaan hössöttää ja säntäilee, eikä pysty olemaan aloillaan. Pitäisi olla jo muualla. Juuri–Tässä–Ei–Ehdi–Nyt–Olemaan. Tai niin ainakin Kani kuvittelee, sillä kiire on saanut Kanin valtaansa.
Kiire ottaa valitettavasti myös työelämästä usein samanlaisen niskalenkin. Pahimmillaan epämääräinen kiire leviää koko työyhteisöön ja saa suhteettoman vallan. Kiireestä saattaa tulla osa työkulttuuria, itsevaltainen voima, jolla on ylin valta päätöksenteossa: teemme näin, koska nyt on kiire — ei ehditä ajattelemaan yhtään tämän enempää!
Kiireen vuoksi työyhteisön ongelmiin ei esimerkiksi ”ehditä” tarttua eikä toimintatapoja sen kummemmin kehittää tai tarkastella.
Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä ja katsoa peiliin. Jos sieltä katsoo takaisin kiireen kulttuurin keskellä vipeltäviä valkoisia kaneja, kannattaa asialle ehdottomasti tehdä jotakin.
Onko kiireestä tullut uusi normaali?
Tutkimusten mukaan reilua neljännestä kaikista suomalaisista kiire jatkuvasti haittaa työssä erittäin tai melko paljon. Yli 40-vuotiaista korkeakoulutetuista lähes puolet kokee työssään sellaista kiirettä ja työpainetta, joka häiritsee heidän työhyvinvointiaan.
Kiireestä on tullut niin normaalia, että jopa sen hämmästely saattaa hämmästyttää. Mikäs ihme siinä nyt muka on, että työssä on kiirettä? Sellaistahan työn tekeminen on! Kiire on välttämättömyys, muuten ei pärjätä!
Tällainen kiireen normalisointi kätkee kuitenkin alleen sen seikan, että hieman kauempaa tarkasteltuna kotimaisen työelämän kiire on oikeastaan anomalia ja suorastaan paradoksi.
Kiirehän syntyy usein siitä, ettei tietyssä ajassa tunnuta saavan tarpeeksi aikaan. Pitäisi pystyä tekemään vielä enemmän. Voisi kuvitella, että jos työssä saadaan enemmän aikaan, myös kiire vähenisi. Mutta tämä ei tunnu pitävän paikkaansa. Asia näyttäisi pikemminkin olevan päinvastoin: mitä enemmän saamme aikaan, sitä enemmän kiire lisääntyy.
Työn tuottavuudella mitattuna me saamme tänä päivänä enemmän aikaan kuin lähes koskaan. Tuottavuus on tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta kasvanut tasaisesti viimeiset 100 vuotta (jona aikana se on 14-kertaistunut). Koettu kiire ei ole siitä huolimatta vähentynyt, vaan kasvanut.
Näyttäisi siis siltä, että mitä enemmän saadaan aikaan, sitä enemmän myös vaaditaan. Että jos kuitenkin vielä pystyttäisiin tekemään enemmän ja vähemmässä ajassa. Lite bättre… och lite mera?
Kiire ei tee hyvää edes kilpailukyvylle
Kiireen yleisyydessä on toinenkin omituisuus. Vaikka tuottavuus on kasvanut huikeasti, ei se yksistään ole enää pitkään aikaan riittänyt kilpailuvaltiksi globaalissa taloudessa. Teollinen bulkkituotanto karkasi jo aikaa sitten halvemman tuotannon maihin, ja samoin on käymässä yhä useammin monelle muulle perussuorittamisen tasoiselle työlle mm. ohjelmistoalalla.
Nykyisessä taloudessa kilpailuvalteiksi nostetaan aina uudestaan ja uudestaan erikoistuminen ja osaaminen. Ne edellyttävät luovuutta, asiantuntijuutta, laatua ja huolellisuutta. Niiden avulla voidaan tehdä jotain arvokkaampaa kuin pelkkä bulkkituotanto tai perusosaaminen tarjoaa. Ja niiden avulla työn arvo voi nousta paljon korkeammaksi kuin pelkällä enemmän-ja-nopeammin ajattelulla. Tehdään hitaammin, mutta paremmin, jotakin sellaista, mitä muut eivät ehkä ole edes hoksanneetkaan.
Mutta melkein mikään ei ole luovuuden, syvällisen ajattelun ja huolellisuuden pahempi vihollinen kuin krooninen kiire. Kiire synnyttää helposti epävarmuutta selviytymisestä ja tilanteen hallitsemisesta. Tämä taas luo epämääräisen uhan ja ahdistuneisuuden tunteen. Jotakin pahaa tapahtuu ellei ehdi ajoissa.
Tämä on omiaan tappamaan mm. juuri luovuuden, joka tutkimusten mukaan romahtaakin joutuessaan aikataulupaineiden alle (vaikka ihmiset itse kuinka väittäisivät olevansa luovimmillaan juuri deadlinen kaatuessa niskaan).
Ongelmana onkin, että krooninen kiire aiheuttaa ennen kaikkea kroonisen stressireaktion. Stressaantunut ihminen pyrkii toimimaan lähinnä reaktiivisesti ja toistamaan aiemmin käytettyjä keinoja selviytymiseen. Rauhallinen, luova ja analyyttinen ajattelu siirtyy samalla sivuun.
Päätöksenteosta tulee toiveikkaan vinoutunutta: Ehkä tästä selvitään kun tehdään nopeita ja yksinkertaisia päätöksiä. Ei ole aikaa — eikä enää mielen resurssejakaan — pysähtyä ja ajatella enempää.
Pysähdy kiireen äärelle
Joissakin töissä kiire on toisinaan väistämätöntä. Mutta useimmiten kiire on merkki jostakin aivan muusta kuin välttämättömyydestä.
Turhaa kiirettä aiheuttaa usein silkka töiden huono organisointi, toimintatapojen epäselvyys ja epävarmuus odotuksista ja vastuista. Tällaisen kiireen pitäisikin toimia hälytysmerkkinä: onko kiire seurausta siitä, että jotakin tehdään nyt hölmösti? Voitaisiinko jotakin muuttaa ja kokeilla, sen sijaan että yritetään tehdä enemmän samalla tavalla kuin ennenkin?
Joskus kiirettä voidaan käyttää ikävästi myös keinona peittää huonoa johtamista. Pahimmillaan esimiesasemaa voidaan käyttää sen kyttäämiseen, että kaikilla on varmasti kiire. Kiireisyyden kautta syntyy harha, että johto on huolehtinut tehokkuudesta ja että sillä on hommat hallussa.
Voi olla hyvä myös tarkastella miten itse puhuu kiireestä ja miten siihen suhtautuu. Onko se pelkästään negatiivinen asia vai liittyykö siihen kenties myös myönteisiä tuntemuksia? Saattaako esimerkiksi huomaamattaan kiireestä puhuessaan vahingossa korostaa myös omaa asemaansa tai töidensä tärkeyttä?
Joskus kiire voi olla pelkkä sitkeästi päälle jämähtänyt ”kiireisyyden” tunne. Todellista syytä kiireelle ei ehkä ole ollenkaan, mutta silti huomaa säntäilevänsä sähköpostin, puhelimen, excelin ja nettiselaimen väliä yrittäen säheltää kaikkea kerralla. Kiireen kaventaman ajattelun keskellä on vaikeaa keskittyä ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja keskittyä niihin yksi kerrallaan.
Jos siis koet työssäsi jatkuvaa kiirettä, pysähdy. Katso mistä on oikeasti kyse. Tee se siitä huolimatta, ettei siihen tuntuisi olevan “oikeasti” aikaa. Työelämässä on kuitenkin harvoin kyse niin kuolemanvakavista asioita, etteivätkö ne voisi sen hetken verran odottaa, että ehtii tarkistaa onko kiireelle ja hätäilylle oikeasti syytä. Silloin kun kiire on pahin, on juuri paras hetki hidastaa.
Ja ehkäpä se Ihmemaan Kanikin olisi ollut onnellisempi, jos ei olisi turhaan säntäillyt hullun kuningattaren pillin tahtiin.
