Burnout eli työuupumus on hämmentävän yleistä. Noin neljäsosa työssäkäyvistä suomalaisista kärsii siitä jossain sen muodossa. Valtaosalla “bönäri” on lievänä, mutta tuosta neljäsosasta joka kymmenes sairastuu lopulta vakavaan työuupumukseen. Yleisyydestään huolimatta burnouttiin ei aina oikein osata suhtautua.
Vakavan burnoutin vuoksi sairaslomalle jäänyt saattaa esimerkiksi jäädä melko yksin, ja töihin paluun jälkeen muut voivat suhtautua sairastuneeseen varautuneesti tai välttelevästi. Työnantaja ei välttämättä osaa ottaa huomioon sairastuneen kuntoutumisen vaatimuksia. Hän saattaa jopa pahimmillaan jättää ne kokonaan huomiotta (kuten tässä Nina Nores-Syväsen omakohtaisessa tarinassa).
Pahimmillaan sairastunutta itseään saatetaan syyllistää siitä, että hän ei kestä työelämän “normaaleja” vaatimuksia ja paineita. Sairastunut saattaa myös syyllistää itse itseään, ja tyypillisesti kokee syvää häpeää omasta tilastaan.
Omasta mielestään asioista paremmin tietävät voivat leimata sairastuneen luulotautiseksi. “Korvien välissä koko juttu,” saatetaan kahvihuoneessa supista tai jopa nauraa selän takana. Työuupunut kun yleensä vaikuttaa ulospäin melko normaalilta, keskustelee normaalisti ja nauraa puujalkavitseille kuten ennenkin.
Mutta kyse näissä ei ole ilkeydestä. Burnoutista on vallalla sitkeitä väärinkäsityksiä, harhaluuloja ja yksinkertaista tietämättömyyttä. Burnout ei esimerkiksi ole työtäpakoilevien sairaus, vaan useimmiten siihen sairastuvat kaikkein vastuuntuntoisimmat työntekijät. Burnout on tavallaan korkean työetiikan pimeä puoli.
Ei pelkkää henkistä väsymystä
Olen itse kokenut kaksi burnoutia. Niistä ensimmäisen sain alle kolmikymppisenä ja luulin sen jälkeen ymmärtäväni mistä siinä on kyse, ja osaavani välttää sen jatkossa. Olin väärässä. Siinä missä ensimmäinen burnout iski nopeasti ja myös korjautui nopeasti — viiden viikon loman jälkeen olin taas täysin työkykyinen — vei toinen totaalisesti jalat alta yli puoleksi vuodeksi.
Olin ymmärtänyt burnoutin aivan väärin. Luulin sen olevan sitä, että on vain ”henkisesti väsynyt ja ylikuormittunut” työstänsä, ja että se korjautuu kunhan mieli saa levätä. Karrikoiden, että kyse on vain siitä, että on paha mieli joka korjaantuu sillä, kun ajattelee positiivisesti.Surkuhupaisaa oli, että vaikka päädyin myöhemmin jopa työssäni valmentamaan stressinsietoon liittyviä taitoja, ajauduin itse liian kovan henkisen kuormituksen takia pitkälle sairaslomalle.
Toinen burnoutti opetti, ettei luulo ole tiedon väärti. On helppoa mestaroida asioissa, joista luulee tietävänsä kaiken. En ollut ymmärtänyt kunnolla sitä, miten psykofyysisiä kokonaisuuksia me ihmiset olemme, ja kuinka psykologiset toistuvat ilmiöt voivat jatkuessaan aiheuttaa fysiologisia muutoksia aivoissa. Henkistä ja fyysistä kuormitusta ei voi erottaa toisistaan, kummatkin näkyvät aivoissa. Burnout on aina molempia ja yleensä romahduksen aiheuttaa lopulta fysiologinen dominoefekti.
Kun hermosto alkaa pätkiä
Vaikka burnout on kokonaisuutena monimutkainen ilmiö, sen perusmekaniikan voi esittää varsin yksinkertaisesti. Se liittyy tapaan, jolla hermostomme on aina joko ”toiminnan” tai ”levon” tilassa.Toiminnan tilassa elimistö keskittyy suoritukseen. Keho erittää stressihormoneita, jotka auttavat mm. keskittymään paremmin, saavat verenkierron vilkastumaan ja kehon ja mielen jaksamaan pidempään. Tästä toiminnan tilasta vastaa sympaattinen hermosto.
Lepotilassa elimistö sen sijaan huolehtii ”pitkän aikavälin tavoitteista”, kuten ruoansulatuksesta, sairauksien torjumisesta ja immuunijärjestelmän ylläpidosta sekä kehon kudoksien korjaamisesta. Tämä kuuluu parasympaattisen hermoston tehtäviin.
Normaalisti elimistössä nämä tilat vuorottelevat ja tasapainottavat toinen toisiaan. Stressitila auttaa meitä saamaan asioita aikaan ja lepotila palauttaa taas toimintakyvyn ennalleen. Ongelmia syntyy, kun tämä vuorottelusykli ja tasapaino häiriintyy. Jo lievästi vinolla oleva epätasapaino näiden perustilojen väillä aiheuttaa ikäviä pitkän aikavälin terveysvaikutuksia. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kohonnut verenpaine, ylipainon kertyminen (stressihormoni kortisoli heikentää kehon rasvavaraston käyttöä energiaksi) sekä heikentynyt immuunivaste ja sairauskierteet.
Mutta jos kuormitus on pitkään liian kova ja palautumista liian vähän, alkaa myös itse ”toiminnantilasta” vastaava sympaattisen hermoston toiminta vikaantua. Jatkuva stessihormoneiden pumppaaminen ”rikkoo” lopulta itse pumpun.
Tyypillisesti seurauksena mm. stressihormoni kortisolin erityksestä vastaavan HPA-akselin toiminta häiriintyy ja hermostoon syntyy tulehdustila eli neuroinflammaatio.
Lisäksi pitkittynyt burnout-tila voi synnyttää myös syvän masennuksen aiheuttamalla mm. aivojen välittäjäaineena toimivan serotoniinin merkittävän vähenemisen. Masennus voi siis olla fysiologinen seuraus burnoutista eikä toisinpäin.
Kaiken tämän seurauksena ihminen alkaa kokea mm. ”selittämätöntä” uupumusta, keskittymisvaikeuksia ja muistiongelmia. Näiden lisäksi saattaa kokea täydellistä kyvyttömyyttä tehdä päätöksiä sekä innottomuutta, kyynisyyttä ja muita masennusoireita.
Kuinka pahaksi burnout ehtii riippuu nyt siitä, kuinka pitkälle jo ”vikatilassa” olevaa elimistöä vielä kuormitetaan. Jos uupumuksen ensioireiden ilmentyessä ymmärtää levätä (ja käynnistää elimistöstä huolta pitävän ”lepotilan”), selvitään huomattavasti vähemmällä.
”Kyllä tämänkin vielä jaksaa” – entä jos ei?
Itse en ymmärtänyt levätä, kun toinen burnout iski. Käytin stressinhallinan keinoja kuten mindfulnessia väärin — ja lääkitsin niillä pahimmat oireet pois. Ongelmat pysyivät ”konepellin alla”, kunnes kone leikkasi kiinni.
En ollut edes levoton tai kykenemätön nukkumaan. En kokenut olevani stressaantunut, enkä erityisen ahdistunut. Aloin vain vähitellen olla hyvin hyvin väsynyt (muistan kerran aamulla miettineeni, että tältä siis Bilbosta tuntui Taru Sormusten Herrasta -tarinassa, kun hän sanoi olevansa “kuin liian pieni voinokare levitettynä liian isolle leivälle”). Siitä huolimatta jatkoin vain eteenpäin. Sekä työssä, kotona että muissa velvollisuuksissa. Pysähtymistä helpompaa oli ajatella, että ”kyllä tämänkin vielä jaksaa”.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että tuossa kohtaa oma elimistö oli jo aivan liian kovilla. Lopulta stressijärjestelmä ja hermosto romahtivat. Seurauksena päädyin outojen neurologisten oireiden vuoksi sairaalaan tutkittavaksi ja vasta perusteellisten aivojen ja sydämen tutkimusten jälkeen todettiin, että oireiden syynä oli — onneksi — ”vain” stressi.
Jäin sairaslomalle yrittäjän työstäni ja vasta puolen vuoden päästä pystyin palaamaan työhöni osa-aikaisesti. Lopulta vuoden kuluttua palasin töihin täysipäiväisesti. En vieläkään yritä väittää ymmärtäväni burnouttia ja sen syitä täysin, mutta osaan ehkä juurin sen takia olla varuillani ja välttää kolmannen sairastumisen. Oma kokemukseni ei ole poikkeuksellinen. Muiden burnout-kokemuksia lukiessa löytää paljon samoja elementtejä. Tarinoiden raskaudesta huolimatta — tai kenties juuri sen takia — niihin on hyvin helppo samaistua.
Karrelle palo ja paluu takaisin
Äärimmilleen viety burnout ei ole enää työstä uupumusta vaan sananmukaisesti loppuunpalamista. Sen seurauksena oireet voivat olla hyvin monimuotoisia ja yllättäviä. Jotkut ovat kertoneet jopa menettäneensä tilapäisesti näkönsä. Elimistön romahdus saattaa aiheuttaa totaalisen kyvyttömyyden keskittyä mihinkään tai saada mitään aikaan. Jo pelkkä television kaukosäätimen käyttäminen voi olla ylivoimaista.
Vaikka burnoutin perusmekaniikka on pitkälti fysiologiaa, on sen oireet myös hyvin psykologisia ja henkisiä: väsymys, innottomuus, masennus ja ahdistusoireet ovat usein tuttuja — samoin yliherkistyneen stressijärjestelmän yllättäen laukaisemat ahdistuneisuus- tai paniikkihäiriökohtaukset.
Burnoutin aiheuttanut ylikuormitus on myös usein merkittävästi henkistä. Stressitilaa ylläpitää kaikki keskittymistä vaativa toimeliaisuus, mutta myös kaikki mieltä vaivaavat huolet ja ahdistukset. Burnoutin voi aiheuttaa myös pelkkä fyysinen ylikuormitus, kuten ylenpalttinen urheilu ilman lepopäiviä. Huippu-urheilijoita usein vaivaava “ylikunto” onkin sama ilmiö kuin burnout: siinä elimistö joutuu liian kovaan ja pitkälliseen stressiin ilman riittävää palautumista.
Tämä on hyvä mielessä. Esimerkiksi kovan henkisen työstressin vastapainoksi ei käy kova fyysinen liikunta, sillä se aiheuttaa vain lisää kuormitusta. Rauhallinen, palauttava liikunta, kuten kävely, sen sijaan sopii hyvin.
Lääke burnoutista toipumiseen on aika. Hermoston ja elimistön täytyy saada aikaa korjautua ennalleen ja päästä taas tasapainotilaan. Tätä voi nopeuttaa jonkin verran toimimalla viisaasti, mutta mitään pikalääkettä siihen ei ole. Haitallisinta on, jos alkaa “suorittaa” burnoutista toipumista ja tekee siitä itselleen uuden stressin aiheen.
Kevyt liikunta, lepo, rentoutuminen ja terveellinen ravinto auttavat toipumista. Samoin kaikki muukin mikä laskee elimistön tulehdustilaa ja tukee hermoston normaalia toimintaa. Burnouttiin liittyvät henkiset tekijät kannattaa myös käydä läpi. Esimerkiksi ahdistuneisuuden tai masennuksen hoito terapiassa tai muulla tavoin voi olla olennaista, jotta mieli pääsee irti stressaavista ajatuksista.
Sanonta, että burnoutista toipuu samassa ajassa kuin se on kertynyt, pitää ilmeisen hyvin paikkansa. Vuosia kestäneessä burnoutissa karrelle palanut vaatii vuosien toipumisen. Sen jälkeen palautumiskyky fyysisestä ja psyykkisestä kuormituksesta saattaa normalisoitua. Ei kuitenkaan aina. Joskus sietokyky jää pysyvästi jonkin verran aiempaa alemmaksi. Se ei välttämättä ole pelkästään huono asia, jos sen ansiosta muistaa pitää itsestään aiempaa paremmin huolta ja välttää turhaa kuormitusta.
Irti häpeästä
Burnout on monimutkainen psykofyysinen ilmiö, jota ymmärretään laajasti väärin. Sitä jopa saatetaan hoitaa väärin. Joskus lääkärit saattavat nähdä sen vain masennuksena ja välittäjäaineiden epätasapainotilana ja määrätä pelkästään psyykelääkkeitä. Toisinaan taas terapeutit saattavat hoitaa pelkkää stressaantunutta mieltä.
Lievimmillään burnout on tilapäistä omaa työtä kohtaan tunnettua ahdistusta ja alentunutta työkykyä. Äärimmillään se on pitkäkestoinen elimistön autonomisen hermoston romahdus ja otsalohkon toimintakyvyn lamauttava tulehdustila.
Häpeä on monelle burnoutin kokeneelle tuttu. Sitä luo mm. valheellinen syyllisyyden tunne siitä, että on ollut heikko ja uupunut samojen töiden keskellä, joista muut ovat selvinneet. Häpeän tunne luonnollisesti pahentaa burnouttia ja haittaa siitä toipumista. Siksi on tärkeää selvittää itselleen mistä se kumpuaa ja onko siihen oikeasti syytä.
Häpeä kokemuksen takana on usein se, ettei burnoutiin sairastunut itse usein ymmärrä mistä siinä on ollut kyse. Vielä harvemmin ympäristö tietää ja ymmärtää burnoutia ja sitä kokenutta.
Työuupumukseen ja sen kokeneeseen suhtautuminen alkaa normalisoitua sitä myötä, mitä useampi sitä oikeasti alkaa ymmärtää. Burnout on yksinkertaisesti sitä, että on tehnyt liian pitkään ja liian paljon yli elimistön sietokyvyn. Ottanut ehkä sen ylitunnollisen puurtajan roolin, joka on päättänyt, että jaksaa vielä tämän ja tuonkin, vaikkei enää todellakaan pitäisi.
Jos siis olet itse kohdannut burnoutin — tai lähelläsi joku on siihen sairastunut — ota selvää mistä on oikeasti kyse. Sairastuneelle on tärkeää, ettei hän itse, eikä myöskään hänen ympäristönsä, leimaa tai syyllistä häntä sairauden vuoksi. Sen sijaan sairastunut kaipaa ymmärrystä, tukea ja välittämistä. Aivan kuin kuka tahansa muukin vakavan sairauden kohdannut.
Mitä ajatuksia sinulle heräsi? Voit kommentoida niitä Facebookissa 🙂
