Ajan ruuhkassa töistä kotiin Turunväylää. Autot ovat pakkautuneet kireiksi jonoiksi. On kuin kukaan ei haluaisi olla juuri tässä, juuri nyt. Ärtyneisyys saa jotkut ohittelemaan rumasti. Radiossa Talking Headsin David Byrne laulaa: ”And you may ask yourself – Well, how did I get here?”.
Niin. Kysyn itseltäni. Olinko haaveillut nuorena kaksikerroksisesta asunnosta Espoossa, isosta autosta ja paikasta ohjelmistorityksen toimitusjohtajana 27-vuotiaana? Olin matkalla kohti ensimmäistä burnoutia.
Kokenut psykoterapeutti Juhani Mattila kiteyttää burnoutin yhteyden katkeamiseksi sieluun. ”siitä seuraa uupumuksen ykkösoire: ihminen kokee itsensä, työnsä ja elämänsä merkityksettömäksi … Syvemmin ajateltuna hän on kadottanut koko sielullisuutensa” (HS).
Omakohtainen, sekä omien asiakkaitteni kokemus, vahvistaa tämän havainnon. Arki menettää kiinnostavuutensa. Asiat, jotka aiemmin tuottivat iloa eivät sitä enää tuo. Työ saattaa tuntua joko totaalisen tyhjältä tai sitä kohtaan saattaa tuntea syvää inhoa. Käsitys omasta minästä myös vääristyy. Ihminen voi esimerkiksi kokea, että on täysin epäonnistunut elämässään tai ettei kukaan välitä hänestä.
Burnout ei silti ole yhteyden katoamisen syy vaan pikemminkin sen seuraus.
Palaan muistoihin yli 20 vuoden takaa.
Istun olohuoneen sohvalla. TV on päällä mutta en katso sitä. En taida edes kyetä katsomaan. Olo on kuin jyrän alle jääneellä. Kolmas lapsemme on juuri syntynyt, mutta minä olen romuna. Mietin mikä minulla on? Eksistentiaalinen kriisi? Uupumus? Epätodellisia oloja aiheuttava dissosiaatiohäiriö?
Olen vuoden ajan keskittynyt herkeämättä töihin, yrittänyt samalla olla kotona mahdollisimman hyvä isä 2- ja 4- vuotiaille sisaruksille, auttaa raskaana olevaa vaimoani kaikin tavoin. Sitten tulee päivä, jolloin en kykene enää töihin. Ajatus ei kulje, öisin ei saa nukuttua. Olo on hermostunut, levoton. Miksi minusta tuntuu niin sekavalta ja tyhjältä? Minun pitäisi olla onnellinen.
Sohvalla istuessani tajuan etäisesti, että jotakin on mennyt pahasti pieleen. Yritän tavoittaa mitä. Hiljaa, jostakin syvältä, alkaa nousta esille ajatus. Kuin kuiskaus. Sen ääni kuulostaa etäisesti tutulta. Muistan sen, mutta en muista milloin olen viimeksi sitä kuunnellut. Äkkiä tajuan kuunnelleeni kaikkia muita paitsi sitä.
Olin omaksunut sellaisen miehen ja isän roolin, jossa kuuluu uhrautua. Teet töitä, jotta saat perheelle elannon. Teet asioita, jotta perheelläsi olisi hyvin. Älä mieti itseäsi. Olin jäänyt samasta työpaikasta pois jo pari vuotta ennen burnouttia. Muistan miten olin katsonut itseäni työpaikan WC:n peilistä ja tajunnut äkkiä, että mitä ihmettä teen täällä: tämä on jo nähty, tämä ei ole enää innostuksen aihe. En kuulu enää tänne. Palasin silti, koska ajattelin, että pyyntö tulla toimitusjohtaksi on tilaisuus, jota en voi ohittaa. Saisin hankittua perheelle asunnon ja kaiken muunkin, millä voin turvata läheisilleni kaiken tarvittavan. Paitsi tietysti läsnäolevan ja terveen isän.
Burnoutin kohdanneen on äärimmäisen tärkeää levätä. Kyse on paljolti kehon ja hermoston ylirasitustilasta, joka ei palaudu ilman lepoa ja kuormituksen merkittävää vähentämistä. Mutta jotta burnout ei toistuisi, on myös äärimmäisen tärkeää kohdata itsessään ne asiat, jotka ovat sille altistaneet.
Jollain tavalla me olemme nimittäin rikkoneet itseämme vastaan. Ja niin tehdessämme, olemme lopettaneet itsemme kuuntelemisen. Sen, mitä itse haluamme. Sen, mitä itse olemme. Ja sen, missä meidän rajat menevät. Teemme liikaa ja usein vääristä syistä. Tai teemme asioita oikeista syistä, mutta emme kuuntele missä menee jaksamisen rajat ja kunnioita niitä.
Oma autenttinen minä, se joka halusi jo lapsena tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja kohdatuksi, on usein jäänyt erilaisten vaatimusten peittoon. Se on myös usein saanut kolhuja, jotka ovat opettaneet sen suojautumaan ja kehittämään erilaisia epäterveitä uskomuksia kuten:
- en ole riittävän hyvä, ellen todista arvoani yhä uudestaan ja uudestaan,
- olen tärkeä vain, jos tekemäni työ on tärkeää,
- jos ponnistelen, saan viimein sitä tunnustusta, jota ansaitsen,
- epäonnistumiset kertovat, että minä olen epäonnistunut, siksi on pakko aina onnistua.
Uskomukset luovat meille vääristyneen käsityksen itsestämme. Sitä vahvistaa oma tapamme tulkita asioita niiden valossa. Oman kertojaäänemme narratiivi selittää miksi elämämme on sellaista kuin se on. Ja miksi meidän on pakko tehdä niin kuin teemme. Ja pakko jaksaa, vaikkei enää jaksaisi.
Kunnes ei enää jaksa. Kunnes tulee pysähdys.
Hitaasti, päivä päivältä, valo lisääntyi. Oli kuin olisin kuoriutunut jonkin paksun peitteen alta ulkoilmaan. Tämä se oli se maailma, jonka muistin. Tämä oli se minä, jonka muistin. Nämä olivat minulle tärkeät asiat. Ja tässä ovat minulle rakkaat ihmiset.
Laskimme puolison kanssa paljonko oikeasti tarvitsemme hyvään elämään. Se ei ollutkaan paljoa. Irtisanouduin työstäni ja hylkäsin mielessäni heijastelleen hienon urapolun. Valitsin vähemmän kuljetun tien. Jatkoin kesken jääneet opinnot loppuun, mutta omilla ehdoillani. Keskityin aidosti perheeseen, olin läsnä. Ja keskityin ääneen, jonka jälleen kuulin.
Mitä ajatuksia juttu sinussa herätti? Minkälaisia omakohtaisia kokemuksia sinulla on aiheesta? Kommentoi ja keskustele Facebookissa tai LinkedInissä.
