Elokuvat alkavat aina valheesta. Alkutilanne on kestämätön; siihen on sisäänrakennettu jännite, joka tulee synnyttämään seikkailun. Katsoja huomaa, että kohta lähdetään matkalle ja asettautuu mukavasti kankaan tai ruudun ääreen.
Me rakastamme tarinoita ja siihen on syynsä. Ne muistuttavat sitä psykologista matkaa, jonka me kaikki ihmiset käymme elämässämme läpi (oikeastaan moneen kertaan).
Elokuvan päähenkilön maailman valheellisuus muodostuu aina päähenkilön halun ja tarpeen välisestä kestämättömästä jännitteestä. Se asetetaan tarinaan tarkoituksella, ilman sitä ei syntyisi draamaa.
Halu on se, joka vaikuttaa pinnalta katsottuna ohjaavan päähenkilöä kohti asioita (tai niistä poispäin), mutta on oikeasti valheellinen. Katsoja tai lukija tunnistaa tarinan edetessä sen jollain tavalla vääräksi tai turhaksi: Miksi tuo ihminen ei huomaa, että onni olisi jo aivan hänen ulottuvillaan? Miksi hän jahtaa ”väärää asiaa” (kuten unelmien puolisoa, menestystä, työtä, uraa, aarretta, pakopaikkaa…)?
Tarve on se, jonka tunnistamme olevan sitä, mitä päähenkilö oikeasti syvemmällä tasolla tarvitsee, esimerkiksi rakkautta, ymmärrystä, rauhaa tai yhteyttä itseensä ja muihin.
Tässä muutamia tunnettuja esimerkkejä elokuvista:
Black Swan
- Halu: Nina haluaa saada pääroolin Joutsenlampi-baletissa ja olla aina täydellinen.
- Todellinen tarve on kohdata ja voittaa omat pelkonsa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa.
Forrest Gump
- Halu: Forrest Gumpin alussa hän haluaa olla samanlainen kuin muut ja tulla nähdyksi normaalina, sekä voittaa Jennyn sydämen.
- Todellinen tarve on kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on, sekä pitää huolta niistä ihmisistä, jotka välittävät hänestä.
Good Will Hunting
- Halu: Will Hunting haluaa näyttää kätketyn älykkyytensä ja saada tunnustusta lahjakkuudelleen.
- Todellinen tarve on kohdata traumansa ja oppia antamaan itselleen mahdollisuus rakastaa ja olla rakastettu.
Miksi me tunnistamme tämän kahden tason halu/tarve-kuvion niin helposti elokuvista ja tarinoista? Koska me tiedämme, että se on totta myös omalta osaltamme: toisaalta me haluamme asioita, joita luulemme tarvitsevamme, ja samaan aikaan tiedämme tarvitsevamme jotain syvempää (jota usein emme usko voivamme oikeasti tai pysyvästi saavuttaa).
Siksi me jännitämme päähenkilön puolesta rystyset valkoisena, kun tämä on tarinan pyörteissä, oli sitten kyse draamasta, jännäristä tai kauhuelokuvasta. Me toivomme, että hän voisi saavuttaa syvemmän tarpeensa, koska silloin se voisi ehkä olla meillekin mahdollista.
Mistä väärä halu sitten syntyy?
Halu on siis se mitä kuvittelemme tarvitsemamme. Se on useimmiten sen osan meistä kuvittelema ”tarve”, jolla on väärä käsitys itsestään (tarinan päähenkilön tapaan).
Itselläni on ollut esimerkiksi uskomus, etten ole riittävän hyvä. Siksi olen kuvittellut, että minun tarvitsee aina pinnistellä ja tehdä äärimmäisen hyvä suoritus, jotta kivulias ajatus helpottaisi hetkeksi. Vain varpaillani kurottaen selviän niin, etten jää kiinni ja paljastu riittämättömäksi. Jos en siihen pysty, petyn ja koen itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi. Tunnen kipua ja kärsimystä, ja se taas ohjaa pinnistelemään entistä kovemmin. Tämä on ollut myös yksi mekanismi omien burnouttieni taustalla (ensimmäinen kolmikymppisenä toinen nelikymppisenä).
Väärä haluni on ollut siis saada hyväksyntää suorittamisen kautta. Oikean syvemmellä oleva tarpeen – tulla hyväksytyksi sellaisenaan – olisi osannut sanoa jo aikaa sitten kuka tahansa muu kuin minä itse.
Kuten tarinoiden päähenkilöt, me emme itse halua kohdata tarpeitamme, ennen kuin on pakko. Koska niiden myöntäminen on useimmiten tavalla tai toisella kivuliasta, ja siksi vältämme sitä viimeiseen asti. Näin on usein sen takia, että niiden kohtaaminen toisi väistämättä esille ne lapsuuden kivut ja kokemukset, jotka alunperin olivat synnyttämässä väärää uskomusta.
Voi myös tuntua liian lapselliselta myöntää hyvin henkilökohtainen ja syvä tarpeensa. Se ei ole ihme, sillä me olemme ehkä viimeksi myöntäneet sen ollessamme lapsi – siksi muistamme sen lapsen tarpeena, vaikka nämä tarpeet ovat yleisinhimillisiä vauvasta vanhuuteen.
Kehitämmekin huomattavasti mieluummin erilaisia henkisiä laastareita, joiden avulla voimme peittää todellisen tarpeen:
- Esitämme esimerkiksi itsevarmempaa kuin olemme (”tarvitsen oikeasti turvaa, mutta en voi sitä myöntää”),
- olemme välillä kuin emme tarvitsisi muita (”tarvitsen oikeasti yhteyttä, mutta pelkään torjumista”)
- tai suoritamme enemmän kuin jaksamme (”tarvitsen oikeasti hyväksyntää, mutta en voi sitä kohdata”).
Mistä sitten voi erottaa ”aidon tarpeen” ja ”valheellisen halun”?
Eroa voi olla välillä vaikea hahmottaa. Eikö esimerkiksi haluna voi myös olla, että jahtaa jatkuvasti turvallisuuden, yhteyden ja hyväksynnän kokemusta? Mitä jos ne eivät olekaan syvältä kumpuava tarve vaan pelkkä pinnallinen halu ja laastari?
Hyvä nyrkkisääntö on se, ettei syviä tarpeita tarvitse jahdata. Ne ovat kokemus, joka vain on. Ne syntyvät sisäisestä ymmärryksestä ja tiedosta, ettei minkään perässä tarvitse juosta, eikä mitään niistä asioista loppupeleissä edes tarvitse hakea muilta.
Esimerkiksi oma haluni saada hyväksyntää raukesi, kun ymmärsin, että sehän olen minä, joka en hyväksy itseäni. Ainoa, jolle minun tarvitsee ”kelvata” olen minä itse, eikä sillekään oikeastaan tarvitse. Tarvitsee vain lopettaa sen hokeminen ettei kelpaa.
Jos kelpaamattomuuden ajatus yrittää nousta, voi todeta sen olevan valetta ja antaa sen leijailla mielessä sen aikaa kuin se leijailee – reagoimatta siihen mitenkään ja suojautumatta sitä vastaan millään tavoin (mikä sisältää ajatukseen liittyvien tunteiden ja kehotuntemusten vastaanottamisen juuri sellaisina kuin ne ovat). Valhe paljastuu valheeksi katsomalla sitä tarkasti ja uteliaasti.
Omaan sisäiseen draamaan tutustuminen on tervehdyttävää paitsi itselle, myös kokonaisille työyhteisöille.
Me taistelemme ryhmässä helposti kukin sisäistä draamaamme vastaan ja annamme muille konnan roolin (”nuo eivät arvosta minua”, ”tuo ei luota minuun” tai ”pomo kyttää minua”) – vaikka se on hyvin usein oma sisäinen äänemme, joka on varsinainen konna. Toiset voivat kyllä toimia ikävästi, mutta hyvin usein kaikkein ikävin ääni on omamme – ja se saa meidät reagoimaan hyvin vahvasti muiden sanomisiin tai tekoihin, vaikkei ne aivan niin ikäviä olisikaan.
Kun kiellämme oman tarpeemme, tulee muista helposti vastustajia, joilta yritämme vaatia sitä, mitä emme anna itsellemme (esimerkiksi arvostusta, kuuntelua, ymmärtämistä tai myötätuntoa). Ja petymme kerta toisensa jälkeen. Toisaalta, kuten tarinassakin, on päähenkilön vastustaja lopulta hänen paras opettajansa. Antagonistin kautta päähenkilö oppii nimittäin lopulta kohtaamaan syvimmän tarpeensa.
Maailma, jossa tarinan päähenkilö on tarinan alussa, on siis valheellinen. Hänen elämässään on asiat päällisin puolin joko hyvin tai huonosti, mutta hän elää väärän halun ohjaamana, epävakaassa tasapainossa, luullen tietävänsä mitä tarvitsee. Kun tulee kutsu seikkailuun, joka voisi johtaa omien todellisten tarpeiden paljastumiseen – ja kenties myös niiden täyttymiseen – on päähenkilön tehtävä valinta: uskaltaudunko matkalle vai en?
Mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Minkälaisia omakohtaisia kokemuksia sinulla on aiheesta? Kommentoi ja keskustele Facebookissa ja LinkedInissä.
