MARRASKUU 1944, Budapest, Unkari. Nuori nainen kävelee nopein askelin autiolla kadulla. Naisen tukka on sotkuinen, kasvot kärsineet. Sylissä on pieni lapsi, ehkä alle vuoden ikäinen. Lapsi on laiha ja sairaalloinen. Suuret tummat silmät tuijottavat kalpeista kasvoista kiinnittämättä katsettaan mihinkään.
Nainen pysähtyy talon eteen ja koputtaa. Hetken kuluttua vanhempi nainen avaa oven. Nuori nainen puhuu nopeasti ja kiihkeästi, nyökkää katsellaan sylissään olevaan lapseen. Vanhempi nainen kuuntelee hiljaa, katsoo sitten keltaista tähteä, joka on ommeltu nuoren naisen takin etumukseen.
Nuori nainen hiljenee, silmät täyttyvät kyynelistä. Lopulta vanhempi nainen nyökkää, ojentaa kätensä ja ottaa lapsen syliinsä. Lapsi yrittää itkeä, mutta on siihen liian uupunut. Ovi sulkeutuu. Nuori nainen jää yksin kadulle.
Gabor Maté on 79-vuotias kanadalainen lääkäri, kirjailija ja lapsuuden traumojen asiantuntija, joka nousi viime maaliskuussa otsikoihin diagnosoituaan verkkolähetyksessä prinssi Harryllä ADHD:n, traumaperäisen stressireaktion, ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen. Matén mukaan nämä johtuivat Harryn traumaattisesta lapsuudesta. Prinssi Harry ei vastustellut tulkintaa, mutta moni muu kritisoi kevyesti tehdyltä tuntuvaa diagnoosia.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Maté herätti huomiota. Hänen vuonna 2022 bestselleriksi noussut kirjansa Myth of Normal esittää myös hätkähdyttävän väitteen: me kaikki olemme tavalla tai toisella traumatisoituneita lapsuudessamme, ja tuo käsittelemätön trauma tekee meidät sairaaksi sekä psyykkisesti että fyysisesti. Trauman alla on kuitenkin terve ihminen, joka etsii ulospääsyä – autenttista yhteyttä itseensä ja muihin.
LOKAKUU 1967, Vancouver, Kanada. Nuori opiskelijatyttö Ray astuu arasti pieneen huoneeseen. Hänellä on kauniit pitkät ruskeat hiukset, yllään punainen neulepaita ja keltaiset vakosamettihousut. ”Anteeksi, minun pitäisi kuulemma piirtää sinut”, hän sanoo nuorelle miehelle, joka istuu pöydän ääressä. Mies nyökkää ja kertoo nimekseen Gabor.
Ray istuutuu häntä vastapäätä ja aloittaa piirtämisen. Miehellä on kauluspaita, jonka päällä on tumma pusakka. Mustat hiukset ryöppyävät korvien ja silmien päälle kuin suojeleva kypärä. Eniten Rayta kiehtovat miehen kasvot. Ne ovat vakavat, hiuspehkon alta pilkistävät silmät intensiiviset.
”Onpas mystinen kaveri”, Ray huomaa ajattelevansa. Ennen kuin kuva on edes valmis, hän huomaa kiinnostuneensa miehestä. Hänessä on paljon valoa, mutta myös paljon synkkyyttä. Kuin valtava trauma olisi kulkenut hänen lävitseen ja jättänyt häneen varjonsa.
”Trauma ei ole se, mitä meille tapahtuu, vaan se psyykkinen jälki, haava, joka tapahtumasta jää jäljelle”, Gabor Maté sanoo.
Hänen mukaansa meidän yhteiskunnassamme kaikille syntyy lapsuudessa näitä haavoja. Joskus kyseessä on niin sanotut isot traumat, kuten seksuaalinen, fyysinen tai henkinen väkivalta tai vanhempien addiktio tai kuolema.
Mutta meiltä jää usein huomioimatta, että on toisenlaisiakin traumoja.
”On toinenkin tapa haavoittaa lapsia, ja se on heidän psykologisten ja emotionaalisten tarpeidensa laiminlyönti. Lapsilla on syntyjään biologisia tarpeita, jotka me jaamme kaikkien nisäkkäiden kanssa. Kun nämä tarpeet eivät täyty, me haavoitumme.”
Traumaattisia tilanteita syntyy hyvin helposti, usein silloin kun lapsi jää esimerkiksi vaille huomiota.
”Siihen riittää se, ettei lasta oteta syliin kun hän itkee.”
Haava on samalla se kipu, joka kokemukseen liittyy, mutta trauma siitä syntyy vasta, kun kipuun liitetään uskomuksia. Kuten ”en ole tärkeä”, ”en ole rakastettava” tai ”en ole tarpeeksi hyvä”.
Trauma on uskomus, joka kutistaa ja puristaa meidät kasaan – ja saa meidät hakemaan siihen helpotusta epäterveillä tavoilla kuten ylikiltteydellä, omien tarpeiden laiminlyönnillä, ylisuorittamisella tai erilaisilla riippuvuuksilla kuten päihteillä, ruoalla, seksillä, älylaitteilla, tv:llä, uhkapeleillä tai pakkomielteisellä shoppailulla.
SYYSKUU 1984, Vancouver Hospital and Health Sciences Centre. Lääkäri valkoisessa takissaan astuu ulos potilashuoneesta. Hänellä on hetken hyvä olo itsestään. Hän tekee työnsä hyvin, on arvostettu ja kiitetty. Tarvittu.
Hän kulkee käytää pitkin ja astuu huoneeseensa, jonka ovessa lukee palliatiivisen hoidon yksikön johtaja. Pöydällä on papereita, töitä on paljon. Omassa huoneessa vanha tuttu olo kuitenkin hiipii takaisin. Ja sitä seuraavat ajatukset.
Hän kääntyy papereiden puoleen ja alkaa käydä niitä läpi. Työ yleensä auttaa. Ja ellei, niin hän voisi kotimatkalla käydä ostamassa taas levyjä keskustan musiikkiliikkeestä. Niitä on jo sadoittain, ehkä tuhansittain. Mutta ehkä hän voisi ostaa vielä muutaman?
”Olin lääkärinä vimmainen työnarkomaani. Miksi? Koska sain lapsena viestin, ettei maailma tarvitse minua”, Maté kertoo. ”Jos tunnet, ettei sinua haluta, teet kaikkesi, jotta tunnet taas itsesi tarpeelliseksi.”
Maté ymmärsi vasta nelikymppisenä, että oli itse traumatisoitunut. Hän alkoi tutkia trauman syitä ja ymmärsi, että ne ovat hyvin samat kuin hänen potilaillaan. Hän oli tuolloin siirtynyt työskentelemään Vancouverin keskustan laitamille, alueelle, jossa oli paljon narkomaaneja. Äkkiä hän ymmärsi, että potilaiden ongelma oli aivan sama: traumaattiset haavat, joita itsehoidettiin vahingollisilla addiktioilla.
Nykyään Maté kiertää puhumassa ja kouluttaa terapia- ja sote-alan ammattilaisia. Hän on kehittänyt terapiamuodon, jota kutsuu nimellä Compassionate Inquiry. Se voitaisiin kääntää myötätuntoiseksi tarkasteluksi.
Siinä huomio kiinnitetään suoraan traumaattiseen haavaan ja siihen liittyvään virheelliseen uskomukseen. Paraneminen alkaa, kun traumaan liittyvän kivun pystyy turvallisesti kohtaamaan. Vasta silloin trauman voi tunnistaa ja nähdä myös sen vaikutukset omaan elämään.
Matén seminaareissa on tyypillistä, että lavalle tulee osallistuja keskustelemaan omista kipeistä kokemuksistaan. Vähitellen käy ilmi, että kaikilla yleisössä on vastaavia kokemuksia. Kokemus on osallistujille vapauttava – en olekaan ainoa, joka kantaa kipeää uskomusta itsestäni. Kohtaamalla kivun, voin vähitellen vapautua siitä. Yksinäisyyden ja erillisyyden tilalle tulee yhteys muihin, jaettu kokemus ihmisyydestä.
VUOSI 2015. Lento Philadelphiasta laskeutuu Vancouveriin. Seitsenkymppinen mies istuu matkustamossa. Tunnelma on hyvä. Puhematka sujui hienosti, yleisön palaute oli hurmaava. Koneesta poistuessa puhelimeen tulee viesti. Puoliso ei olekaan muistanut tulla vastaan, kysyy lähteekö vielä hakemaan. Miehen ilme synkkenee. Ei tarvitse, hän tekstaa takaisin.
Taksissa olo on vihainen, kotona hän ei suostu kunnolla edes katsomaan vaimoaan. Hän on vetäytynyt ja ynseä. Hän kokee tulleensa taas hylätyksi. Jätetyksi yksin. Olevansa se, jota ei haluta. Se, jota ei rakasteta.
Jonkin ajan kuluttua puoliso kyllästyy. ”Lopeta jo!” Ray nakkaa. Gabor havahtuu. Leuan kireys vapautuu. Hän ei olekaan enää se lapsi, jonka äiti antoi ventovieraalle, jotta tämä pelastuisi gheton helvetistä. Se, joka alkoi uskoa, ettei hän ole toivottu.
Kaikki on hyvin. Hän voi ottaa taas muiston kivun vastaan, ja päästää siitä sitten irti.
Kirjoituksen lähteinä on käytetty Myth of Normal -kirjaa, The Wisdom of Trauma -dokumenttia, Compassionate Inquiry -menetelmän koulutusten seminaaritallenteita sekä Gabor Matén haastatteluja. Kursivoidut osuudet on dramatisoitu Gabor ja Ray Matén kertomusten pohjalta.
